Valokuva- ja runotorstaissa on aiheena historia ja sen kuvaaminen. Minä prosessoin historiaa muun muassa sukututkimuksen kautta. Historia ei ole vain menneisyyttä, vaan myös tätä päivää. Se on yksi osatekijä siinä ketjussa, jota elämäksi kutsutaan. Historia on his story - hänen tarinansa. Ja kuka on hän? Siinä se arvoitus, joka saa sukututkijan penkomaan vanhoja papereita, selaamaan kuvia, elämään, kokemaan, jatkamaan ketjua.
Pompeijin pieni vauvamuumio
Pieni kylällinen ihmisiä
niin elävinä edessä on joukon.
Kuin juuri heränneinä haukotellen,
taittaa leipää, juttelemaan kääntyy pää.
Alta laavan he meitä katselee,
iloon, hämmästykseen, kauhuun jähmettyinen ilmein.
"Se on arkeologiaa, ei muuta. Tiedettä, ei kummempaa."
Ja kaivaa käsi lusikallaan tomua ja tuhkaa.
"Se on arkeologiaa, ja historiaa", soi mielessä kaivajan.
Soi tuuli hiljaa. On ilta Pompeijissa.
Kopisee askeleet, jossain kävellään,
pien nyytti seinänviereen jätetään,
pois riennetään.
Ja tunnit kuluu, tuuli hyrisee ja itkee lauluaan
kanssa hyljätyn mi makaa rievuissaan.
Rinteellä vuoren hiuksia pyyhkäistään,
selkää oiotaan ja huokaistaan.
Väsyttääkö? Ota juotavaa, niin helle helpottaa.
Vaan laki vuoren kuin liekki leimahtaa.
Pauhaa, jyrisee ja kumajaa.
Ja taivas pimenee,
sataa kiviä ja tuhkaa.
Savulta ei eteen taakse näy.
Huutaa joukot, hälisee ja juokseee.
Paetkaa! Paetkaa! Täällä palaa.
Laavaan virtaavaan kaikk' peittyy,
kauneus, rumuus.
Oli rikas - köyhä, se merkitse ei mitään,
edessä kuoleman, mi nielee kitaan mustaan,
suo peitteen hänelle,
ken syntyi pimeään ja kylmään.
Kaivaa käsi, jo helähtää,
lusikka kuoreen kovaan,
murtuu kuori maan.
"Arkeologiaa, vain arkeologiaa."
Silmät kyyneltyy,
kun käsi käpristynyt
alta laavan kivettyneen
käteen ojentuu elävään.
Ja tuuli ulvoo pimeässä yössä
kehtolaulua
muumiolle Pompeijin.
Tämän runon olen kirjoittanut aikoinaan iltalukion äidinkielen tunnille. Historia ei ole, kuten jo yllä mainitsin, ainoastaan tiedettä ja tutkimusta, se on loppujen lopuksi - ihmisen tarina.
