1. kirja rakkaudesta

Margaret Mitchel:

Tuulen Viemää

Kulttuuriohjelmassa Kymmenen kirjaa rakkaudesta keskusteltiin Margaret Mitchelin Tuulen Viemää -teoksesta. Kirja kuuluu kirjahyllyni klassikoihin ja olen sen jokusen kerran lukenut. Mitä ilmeisimmin minun täytyy taas jossain vaiheessa tähän suurteokseen tarttua ja sukeltaa syvän etelän ja Amerikan sisällissodan tunnelmiin ja miettiä, mitä Scarlet loppujen lopuksi  tarkoitti, kun hän kirjan päätteeksi totesi miettivänsä asiaa seuraavana päivänä Tarassa.

Keskusteluohjelma oli hyvin mielenkiintoinen, eritoten, koska siinä oli kirjasta keskustelemassa myös mieshenkilö, joka oli lukenut sen elämänsä ensimmäisen kerran mutta tuskin on kuitenkaan ainoa mies, joka sen on lukenut. Kirjaa luonnehdittiin sanoilla kehityskertomus, tarina, jonka sisällä on rakkauskertomus, mutta, joka ei ole vain rakkauskertomus ja ynnä muuta, ynnä muuta. Mikä minun korvaani ohjelmasta särähti oli luonnehdinta Scarletista narsistina. Narsistina! No, olihan Scarlet aika itsekeskeinen, mutta käsitys, mikä minusta on narsistisesta luonteesta on kaukana Scarletista. Ei sillä, kyllä Scarletissa vikoja riitti, mutta kyllä hänessä oli paljon hyvääkin. Periksiantamaton ja sisukas. Jja kyllä hänellä oli muitakin kuin itsekkäitä tunteita. Ajatellaan vaikka hänen hellyyttään pikkusisartaan Carreenia kohtaan ja läheisyyttä isänsä kanssa. Eihän sitä paitsi voi olettaa, että 16-vuotias tyttölapsi olisi kovin kehittynyt tunne-elämältään ja niissä kasvuoloissa.

Minä aina kirjaa ja elokuvaa katsoessani suren sitä, miten voi kaksi ihmistä niin puhua ristiin ja ymmärtää toisensa kaiken aikaa väärin,  ja se ylpeys! Scarlet kuitenkin kasvoi ja kehittyi. Jos hän olisi ollut narsisti sanan pahimmassa mielessä, hän tuskin olisi raatanut Taran puuvillapelloilla, joskin hänen jotkut muut selviytymiskeinonsa sodan jaloissa olivat hyvinkin kyseenalaisia.

Tuulen Viemää kuuluu kyllä maailmankirjallisuuden suuriin klassikoihin, ehdottomasti.