Runotorstain haasteena oli tällä kertaa Kivi. Ei helppo haaste sinänsä, vaikka olenkin auttamaton kivihullu ja rakastan niiden monimuotoisuutta, elävyyttä, kauneutta. Haaste ei ollut helppo, koska siihen sisältyi ehto. Runo piti kirjoittaa kuvan herättämien tuntojen pohjalta. No tämän sain aikaiseksi. 

KIVINEN KATSE

Ne katsovat meitä

ja me katsomme heitä -

kivettyneet kivettyneitä.

Leijona, kanat, kukkopoika

niin eläviä kerran.

 

Ja päivät vaihtuvat

ja ajanvirta jatkaa matkaansa.

Sammalenitiöt imevät mettä,

hengittävät,

ilakoivat,

huokonen huokosessa.

 

Se on elämää, sanot

ja käännyt pois,

näkemättä,

kuinka kostuu

silmä

kivelläkin.