Runotorstain haasteena oli tällä kertaa Kivi. Ei helppo haaste sinänsä, vaikka olenkin auttamaton kivihullu ja rakastan niiden monimuotoisuutta, elävyyttä, kauneutta. Haaste ei ollut helppo, koska siihen sisältyi ehto. Runo piti kirjoittaa kuvan herättämien tuntojen pohjalta. No tämän sain aikaiseksi.
KIVINEN KATSE
Ne katsovat meitä
ja me katsomme heitä -
kivettyneet kivettyneitä.
Leijona, kanat, kukkopoika
niin eläviä kerran.
Ja päivät vaihtuvat
ja ajanvirta jatkaa matkaansa.
Sammalenitiöt imevät mettä,
hengittävät,
ilakoivat,
huokonen huokosessa.
Se on elämää, sanot
ja käännyt pois,
näkemättä,
kuinka kostuu
silmä
kivelläkin.