Himmi nosti päänsä pystyyn ja kohtasi Immin katseen. Vilahtiko siinä sääliä, vai mikä oli tuo ailahdus, joka läikähti vanhuksen katseesta häneen. Himmi pyyhki vaivihkaa silmänurkkaansa kihonneen kyyneleen. Sitten hän, kuin muina miehinä otti takin yltään, heitti sen tuolin karmille ja alkoi kierrellä huoneessa. Ole kuin kotonasi. Mummelihan oli niin sanonut. Ollaan nyt sitten kuin kotona.

Immin tuvassa, niin yksinkertainen kuin se olikin, oli paljon katseltavaa. Peräseinällä oli vanha puinen sänky, Himmi vilkaisi sitä. Tuossakohan Immi nukkui. Entä hän sitten, mihin hän asettuisi yöpuulle. Katin kanssa pankolleko. Himmi vilkaisi muuria, jonka laelle vei pikkuiset portaat, näki katin katselevan häntä ylhäisestä korkeudestaan ja sähähtävän. - Ulkallapas! Se tuntui sanovan. Tämä on minun valtakuntani. Tänne et ilman lupaani astu. Himmi katseli kissaa. Se oli komea kissa. Mustanharmaa karva kiilsi suittuna ja puhtaana sen katsellessa vihrein viirusilmin. Isokin se oli kuin mikä. Oli varmasti syönyt hiiren jos toisenkin. Himmi ei ollut koskaan nähnyt noin isoa kissaa, eikä tuon väristä kissanturkkia. Ole vain oloissasi. Himmi jupisi. En minä sinne halunnutkaan. Hän kääntyi ympäri ja katseli uudestaan puusänkyä. Tuollainen sivustavedettävä ukillakin oli. Selkä ja päätykorotukset kaiverruksin koristellut. Himmi istahti vuoteen laidalle. Patja tuntui kahisevan. Mitähän siinä oli. Heiniä kenties, tai olkia. Niitähän ennen vanhaan käytettiin. - Ennen vanhaan, niin, ennen vanhaan. Himmi hämmentyi. Mutta nythän oli nyt. Ei enää eletty keskiajalla.
- Joko sinua väsyttää? Immi kysyi.
- Minuako. Ei. Eihän minua. Himmi vastasi.
- Ihan yksinkö sinä... Himmi uskaltautui kysymään. Oli niin hiljaista heidän siinä kahden istuessa.
- Yksinkö. Minä. Enhän nyt tokkiissa, onhan minulla Leisku ja Kaunotukka ja Nokipojat.
Himmi säpsähti.
- Mitä, montako... Himmi sopersi katsellen ympärilleen, kuin odottaen, että kohta huoneeseen pelmahtaisi joukko  pojankoltiaisia.
- Neljähän noita, Immi sanoi ja Punapää lisäksi. Se pitää nokipojat ojennuksessa. Eihän ne oikeastaan poikia ole,  paitsi Punapää. Immi jatkoi. Himmi oli aivan sekaisin. Hän katseli Immiä ja mietti, oliko tämä sittenkään ihan tolkuissansa. Nokipoikien nimet ovat oikeastaan Eevi, Leeni, Liena ja Viena.
Tahtoisitko sinä nähdä heidät ? Immi kysyi. Himmi nielaisi. Hän nyökkäsi varovasti. - Miksei, olisihan se....

No, mikäs siinä sitten. Immi pisti kutimensa syrjään, verrytteli hieman ja köpötti ovensuuhun, pisti takin päälleen, otti lyhdyn ja  sanoi: No, tulehan nyt sitten. Minun olisi muutenkin pitänyt jo mennä tyttöjä tervehtimään. Tätä Himmi ei ollut osannut odottaa. Hän oli ajatellut, että nuo merkilliset poikatyttöneloset tulisivat, kun Himmi heille huutaa luikauttaisi. Pitäisikö tästä vielä lähteä jonnekin, että ihmevekarat näkisi. Himmi ei olisi oikeastaan yhtään halunnut nähdä minkäänlaisia vekaroita, ei tyttöjä eikä poikia. Toisaalta hän ei halunnut olla epäkohteliaskaan. Venytellen Himmi otti oman takkinsa, pisti sen päälleen ja seurasi Himmiä. Astuessaan ulos Himmiä värisytti. Pakkanen oli kiristynyt ja maa oli aivan lumen peitossa. Oli  pilkkosen pimeää, vain tähdet loistivat korkealla taivaalla. Himmin paikalle kutsuneet kynttilälyhdytkin värjyivät viimeisillään tuikuttaen hajanaisesti hangen alta kuultaen. Himmi katseli ympärilleen ja mietti, mihin kummaan Immi oli häntä viemässä. Olisi nyt luullut koko poppoon yhdessä asuvan.  Hän oli jo aikeissa kääntyä takaisin tupaan, kun Immi huikkasi hänelle. No,  tuletko sie. Lopulta Himmin ei auttanut muu, kuin seurata Immiä, joka kahlasi lumihangessa kohti pimeyttä.

jatkoa pitäis aikaiseks saada taas jossain väliss...