Photobucket

Klikkaamalla kuva aukeaa isompana

Pöllönpäässä on liikkunut tämän kuukauden aikana kaikenlaista ja nytpä vasta huimaakin, kun matka päättyy Niagaralle. Tämä Pohjois-Amerikan yksi vaikuttavimmista nähtävyyksistä saa kyllä pään humisemaan ja korvat lukkoon. Suomalainen Pehr Kalm kirjoitti matkapäiväkirjassaan Niagarasta mm. näin:

"Esitän nyt muuttumattomana sen kuvauksen, jonka laadin musteella ja kynällä tästä putouksesta istuessani sen uloimmalla reunalla, tuskin täyden sylen päässä siitä, jossa niin tavaton määrä vettä syöksyy pystysuoraan alas 135 Ranskan jalan korkeudelta; tämä on 147 690/1000 Ruotsin jalkaa eli noin 34 2/3 syltä. Joki juoksee putouksen kohdalla eteläkaakosta pohjoisluoteeseen, ja putous lounaasta koilliseen, mutta ei suoraviivaisesti, vaan se muodostaa hevosenkengän tai puoliympyrän muotoisen kuvioh, putouksen keskellä olevan saaren ollessa korkeammalla ja puoliympyrän päiden alempana.

Putouksen yläpuolella, suunnilleen joen keskellä on saari, jonka suunta on eteläkaakosta pohjoisluoteeseen. Saaren sanottiin olevan suunnilleen 8 arpentia pitkä. (Ranskan arpentin pituus laskettiin täällä siten, että 84 arpentia muodostaa yhden Ranskan lieuen eli peninkulman.) Saari kapenee kummastakin päästä ja on levein keskeltä; leveys on suunnilleen neljännes pituudesta. Saaren toinen pää ulottuu aivan putoukseen asti ja aiheuttaa, ettei yhtään vettä syöksy alas siltä kohtaa, jossa saari työntyy putoukseen.

Itse putouksen leveyden kaarroksineen sanottiin olevan 6 arpentia; saari sijaitsee  täsmälleen keskellä, niin että putouksen kumpikin puoli on yhtä leveä; saaren putouksen puoleinen pää on noin 1/3 arpentia leveä; saaren pituus oli kaikkien arvion mukaan 8 arpentia.

Kaikki se vesi, joka tulee noista suurista, pieniä meriä muistuttavista järvistä, Lac Superieurista, Michiganista, Huronista  ja Eriestä, sekä kaikista näihin järviin laskevista joista ja puroista, virtaa tämän saaren kummaltakin puolelta. Vesi ei aluksi, ennen saaren kohdalle tuloa, virtaa kovin nopeasti, mutta heti saaren yläpäähän ehdittyään ja kahteen haaraan jakauduttuaan se alkaa juosta niin hirvittävän kiivaasti, että se on monin paikoin lumivalkoista kuin kovimmassa koskessa kuohun noustessa usein korkealle ilmaan. Jos vene, oli se kuinka hyvä tahansa, joutuisi siihen, miehistönään mitä reippaimmat miehet, he eivät pystyisi saamaan sitä maihin, vaan joutuisivat menemään sen mukana tuosta kauhistuttavasta putouksesta alas; he eivät pystyisi pitämään venettä suorassa edes paria minuuttia, ennen kuin raivoisa virta ja siinä olevat kivet kaataisivat sen kumoon. ....

... Tukka voi nousta pystyyn siltä, joka istuu tai seisoo vieressä katselemassa sitä, niin kauhistuttavalta tuntuu nähdä näin valtavan vesimäärän syöksyvän näin korkealta pystysuoraan kalliota alas."

Pehr Kalm: Matka Pohjois-Amerikkaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1991