Etti oli juuri istahtanut keinutuoliin, kun ovikello kilahti. - No, kukahan se siellä nyt? Hitaasti hän nousi ylös ja käveli vaivalloisesti ovelle. - Kas! Anjuska! Ettin kasvoille levisi hymy hänen nähdessään lapsenlapsenlapsensa, joka keväinen narsissikimppu kädessä seisoi oven takana. - Voi sinua, lapsikulta. Etti sanoi. - Tulehan nyt sisään. Etti katseli kimppua kädessään ja pyörähti sitten ympäri niin kuin nyt lonkkavaivainen mummeli voi pyörähtää. - Kyllä minä laitan ne veteen. Tyttö sanoi. - Mene sinä vain istumaan. Minä tulen ihan kohta niin sitten katsellaan taas niitä sinun valokuva-albumejasi. Niissä on niin paljon mielenkiintoista ja minä  haluan kuulla, kun sinä kerrot asioista, jotka oli kauan sitten.

No Anjuska. Tässä näitä kuvia nyt olisi. Etti sanoi ottaen esille vanhan kuluneen valokuva-albumin. Hitaasti ja varoen hän lehteili sen sivuja. Äkkiä hän pysähtyi katsomaan erästä valokuvaa. Ettistä tuntui kuin vuodet olisivat hävinneet ja hän olisi ollut jälleen nuori tyttö, jossain Terijoen rannoilla.

-Mitä sinä katsot? Mitä siinä on?

 -Mitäkö näen. No Rannan Sannan.

Rannan sannan? Hassua. Niin minäkin näen. Ja Anjuska hymyili Ettille. - Niinkö! Ja Etti hymyili takaisin. Rannan Sanna ja Sannan ranta. Oi, aikoja oi! Etti vaelteli muistoissaan.

-Tässä näkyy paljon santaa ja rantaa. Ollapa tuolla, rannan sannalla.

- Niin. Ollapa tuolla, Rannan Sannan rannalla, rannan sannalla.

Etti!   Tiedätkö mitä? Anjuska kysyi.

- No mitä?

- Näissä vanhoissa kuvissa on niin paljon näkemystä, eikös olekin. On on. Ompa vainen. Ja Etti katseli Anjuskaa ja Anjuska katseli Ettiä ja kumpikin katseli lumoutuneena kuvaa rannasta ja sannasta.

---

Tarinamaantain aiheena oli näkemys. Tällaisen tarinan raakaleen minä sain aikaiseksi.