Kymmenen kirjaa rakkaudesta 3

Michael Cunningham

Tunnit

Huh! Mitähän tästä osaa sanoa, uskaltaa sanoa, tohtii sanoa. Ajattelin, että kun on leikkiin ryhtynyt, niin leikin sitten kestäköön. Lainasin kirjan kirjastosta, koska en tuntenut tätä kirjaa ennestään, ja täytyy sanoa, että ehkä olisi ollut parempi, kun ei olisi tullut tuntemaankaan. Ainakaan en olisi kovin paljoa menettänyt, vaikka en olisi sitä lukenutkaan, sitä 90% minkä luin, kunnes viimeinen korsi katkaisi kamelin selän.

Kirja tapahtumat kulkevat kolmessa aikavyöhykkeessä, kolmen naisen elämää sivuten, yhdistävänä tekijänä Virginia Woolfin kirja Mrs Dalloway, joka tuntuu olevan heistä jokaiselle elämää suurempi teos.

Kirja on hyvä, jos siitä löytyy jotain omaa, jotain mikä sivuaa omaa elämää, mihin samaistua, mutta nämä tekijät puuttuivat minun kohdallani kirjasta miltei täysin, enkä pysty jakamaan sitä maailmankuvaa, jota kirjassa tarjotaan. Kirja tuntuu jotenkin lohduttomalta kaikessa elämän nälässään. Ja jos kirjassa on kyse rakkaudesta, niin sitä rakkautta on vaikea löytää, tai se on saanut hyvin merkillisiä piirteitä, jopa paljon ylistetystä äidin rakkaudesta on kirjassa vain kalpea haamu.

Kuvaus, jossa kerrotaan siitä, kuinka Laura palaa hotellihuoneesta, jossa on viettänyt pari tuntia lukemalla kirjaa Mrs Dallowaysta, ja ajaa sitten autossa kohden kotia pienen Richie-poikansa kanssa, on lopulta suorastaan hyytävä.

"Tietysti hän tietää milloin Laura valehtelee. Laura sanoo: "Ole huoleti, kulta. Me järjestämme isälle hienot syntymäpäiväjuhlat illalla. Tiedätkö miten iloiseksi hän tulee? Meillä on isälle kaikki ne lahjatkin. Me olemme leiponeet hänelle upean kakun." Richie nyökkä, rävähtämättä. Hän keinuttelee itseään hitaasti eteen ja taakse. Hän sanoo hiljaa, kuin toivoisi että hänet kuullaan vain sattumalta: "Niin, me olemme leiponeet hänelle upean kakun." Hänen äänessään on hämmästyttävän kypsää kumeutta. Hän tarkkailee Lauraa alati. Hän tietää aina milloin jotain on vinossa. Hän tietää aina milloin ja miten pahasti Laura on epäonnistunut. "Minä rakastan sinua, kullannuppu", Laura sanoo. "Sinä olet minun tyyppiäni." Tuokioksi poika muuttaa muotoaan. Tuokion hän hehkuu kalmankalpeana. Laura ei edelleenkään kiukustu. Hän muistaa hymyillä. Hän pitää molemmat kädet ohjauspyörällä." (Lainaus Michael Cunningham: Tunnit, Gummerus, 2000).

Kerrassaan hyytävää. Kyseessä on varmaankin Lauran omatunto, joka vaivaa häntä, hänen täydellisyyttä tavoittelevaa mieltään, mutta en voi siltikään tajuta hänen tapaa kohdella lasta, niin - kylmästi ja raa'asti.

Kaksi henkilöä kirjassa tekee itsemurhan, kirjailija Virginia Woolf, joka on siis todellinen, joskin tässä kirjassa fiktiivisesti kuvattu hahmo, sekä nykyaikaa edustava Richard. Myös Laura miettii kuolemaa vaihtoehtona.

Aivan päinvastainen ajatus on aikoinaan pälkähtänyt omien ajatusteni tuloksena:

Elämälle ei ole vaihtoehtoa,

kuolemalle kylläkin.

Kirja on siis mielestäni aika synkeä, lohduton. Ainoa mistä olen kirjan kanssa samaa mieltä, on ajatus siitä, että rakkaus/rakastaminen ei ole samaa kuin suhde. Kirja on täynnä suhteita, mutta se rakkaus, kuten jo sanoin, on perin juurin kummallista sitä ymmärtääkseni. No, ehkä tämän Clarissan ajatuksen kuitenkin:

"Silti me rakastamme kaupunkia, aamua, toivomme lisää kiihkeämmin kuin mitään." 

Mitäkö toivomme, mitä halajamme: elämää!