Himmi kääri nuttuaan tiukemmin ympärilleen kahlatessaan Immin perässä. Lumisade oli ryöpyttänyt pienen kinttupolun aivan umpeen ja Himmillä oli täysi työ pysyä Immin perässä. Himmi ei nähnyt juurikaan nenäänsä pidemmälle. Lyhty, jota edellä kulkeva Immi piteli tuikutti rauhaisasti ja loi jänniä varjoja lumihangelle. Sitten, aivan siinä edessä kenotti harmaa hirsirakenteinen tönö. Mikä se oli? Täälläkö Himmin pojat asuivat? Tai siis ne nelostytöt. Miksi he asuivat erillään?  Olivatko he jo aikuisia? Ajatukset pyörivät Himmin päässä kuin vesi kosken kivikoissa.

Himmi seisoi aivan Immin selän takana, tämän pistäessä lyhdyn trakennuksen seinässä olevaan koukkuun ja avatessa oven. Sisältä lemahti lämmin tuulahdus, hieman imelä ehkä. Himmi perääntyi. Tuo tuoksu, hän ei oikein osannut sanoa, oliko se kutsuva vai etova, mutta vilkaistuaan taakseen ja nähtyään pimeyden joka erotti hänet mummelin mökistä hän astui sisälle.


Immi oli ottanut lyhdyn uudelleen käteensä ja pisti sen nyt katosta roikkuvaan koukkuun. Himmi katseli ympärilleen. Missä ihmeessä hän oli? Saunassa ehkä! Ei! Tosin tuossa oli suuri muuripata, mutta.... Oliko tämä jonkinlainen keittiö? Ei! Ei varmaankaan. 

Silloin jostain kuului mörähdys. Himmi säpsähti.  Mörähdys toistui ja sitten alkoi kuulua outoa läiskettä. Himmi säpsähti.

- No no, Immi sanoi.

-Älähän nyt säikähdä. Viena ja Liena siellä vain räpyttelevät.  Immi astui peräseinällä olevasta toisesta ovesta peremmälle.

- Ne ovat aina näin iltasella hieman levottomia ennen nukahtamistaan.


Mihin kummaan hän oli joutunut?  Himmi mietti,  ja mitä ihmeen eläviä ne neloset oikein olivat? Himmi astui varovasti Immin perässä huoneesta toiseen ja oli kaatua pyllyllensä, kun tajusi missä oli. Navetta.  Hän oli navetassa!
- No niin. Tässä nämä minun nokipoikani ovat. Immi sanoi osoittaen orrelle vasemmalla puolellansa. Siellä kenotti neljä mustaa kanaa päät lystikkäästi kallellaan. Hassua! Himmi ajatteli. Nehän katsovat kaikki samaan suuntaan.

-Tässä on Liena ja Viena. nuorimmaiset,  Immi esitteli, ja tässä Eevi ja Leeni.

Orren alapuolella oli olkia jossa suuri punahelttainen kukko kirjavinen sulkineen tepasteli. Punapää. Himmi tajusi. Sen täytyi olla Immin aiemmin mainitsema Punapää.

- Miten sinä erotat ne toisistaan? Hän kysyi. Himmin mielestä  kanat olivat aivan saman näköisiä mustine höyhenineen ja punaisine  helttoineen.

- Helposti. Katsohan, kun Lienalla on hitusen valkoista rinnuksissaan ja Vienalta, tuolta villikolta puuttuu yksi varvas, se  kolhi sen, kun sillä oli niin kiire syntyä. Eevi taas on niin kova suustaan, että Punapää saa komentaa sitä olemaan kukkoilematta ja Leeni, Leeni on nokipojista ensimmäinen,  ja se tietää sen kyllä itsekin.


Himmi kuunteli Immiä suu ymmyrkäisenä. Sitten hän kääntyi ja huomasi selkänsä takana mörähtelevän lehmän.

- Katsohan vaan, Kaunotukkaa. Sekin tahtoo tervehtiä. Immi sanoi ja astui lehmän vierelle, taputti sen pörröistä otsakarvaa ja rapsutti niskasta.

Himmi katseli lehmää hieman arkaillen. Kyllä hän niitä oli ennenkin nähnyt, mutta koskaan hän ei ollut niitä näin lähellä.
- No, Himmi! Tule, tule! Muuten Kaunotukka vallan pahastuu.  Immi sanoi.


Himmi katsoi Immiä ja lehmää, kuinka lystikkäiltä ne näyttivätkään siinä hämärässä valaistuksessa. Hitaasti Himmi lähestyi ja ojensi kätensä rapsuttaakseen lehmää, kun tämä lupsauttikin kielellänsä Himmiä kohti. Siitäkös Himmi säikähti ja pyllähti istualleen yrittäessään perääntyä.

- No, no. Ei Kaunotukka pahalla, halusipa vain suukon antaa. Immi sanoi auttaen Himmiä nousemaan ja pudistamaan olkia vaatteistaan.
Vai suukon! Himmi tuhahti mielessään, mutta ei voinut murjottaa pitempään vaan ojensi naurahtaen kätensä. Lipaisu kämmenelle tuntui paitsi kostealta, niin myös karhealta.

Rapsuttaessan Kaunotukan otsakiharoita Immi näki tämän suurissa, kosteissa silmissä kuvansa. Kaunotukkaa mörähteli tyytyväisenä ja ihan selvästi se nauroi. Ainakin HImmistä tuntui siltä.  Silloin jostain seinän takaa kuului tömähdys ja toinen. Himmi hätkähti. - MIkä se oli? Himmi kysyi käännähtäen Immiin päin.

- Ai jai! Taitaa joku olla hieman mustasukkainen. Immi sanoi. - Tulehan! Täytyyhän meidän Leiskuakin tervehtiä.

Hän johdatti Himmin  käytävää takaisin päin ja sitten pienestä sivuovesta. Himmi henkäisi. Mitään näin ylvästä ja upeaa hän ei ollut eläissään nähnyt. Pienessä tallissa seisoi jykevä, tummanharmaa karva kiiltäen, maailman upein hevonen. Pää nyökähteli hevosen katsellessa tulijoita. Immi käveli hevosen vierelle, otti taskustaan omenan ja ojensi sen tälle. Hevonen nuuski Immin kättä ja sipaisi sitten turvallansa omenan hampaisiinsa. Kuului vain rouskis, rouskis kun makupala meni parempiin suihin, jonka jälkeen Leisku pärskähti kiitokseksi. - Eipä kestä. Eipä kestä. Immi sanoi heppaa taputellen.

HImmi katseli parivaljakkoa. Immi näytti niin pieneltä ja hentoiselta hevosen rinnalla. Tuntui uskomattomalta, että mummolla ei olisi miehistä apuvoimaa, eikö tuollaisen eläimen käsittely ollut vaivalloista? Mikä kumman teräsmummo Immi oikein oli. Himmi räpytteli silmiään.
- Joko sinua kovasti väsyttää? Immi kysyi. - Ei ihme. Sinulla on ollutkin pitkä päivä ja tapahtumia täynnä. - Odotahan niin katson, että Leiskulla on vettä, niin palataan takaisin ja päästään yöpuulle. Immi sanoi. - Minä, minä voin kyllä auttaa. Himmi sanoi nähdessään, kun Immi otti suuren sinkkiämpärin.

- No, mikäpä siinä. Ei sillä, yksinhän minä nämä hommat olen viimeiset vuodet hoidellut. Immi puheli. -Vi...viimeiset! Himmi nikotteli ja nielaisi, miettien mahtoiko Immi tarkoittaa moniaitakin vuosia vai vasta äskettäisiä. Hän vilkaisi Immiä, joka kulki hänen vierellään opastaen tietä kohti kaivoa. Hänen täytyi nähdä unta. Himmi ajatteli. Ihan varmasti tämä oli unta.

Jatkunee....