Ajattelin kokeilla jotain erilaista ja ottaa osaa Tarinamaanantaihin. Haasteena oli meri, joka on minulle hyvin rakas ja tärkeä elementti. Meri on minulle elementti, joka rauhoittaa, jopa myrskyävänäkin merimaisemat luovat harmonisen, tyynnyttävän vaikutelman. Olen harrastanut kirjoittamista monia vuosia, enimmäkseen pöytälaatikkoon, mutta on jotain julkaistukin joissain yhteyksissä. Tämä tarina Merestä on kuitenkin minun kirjoittamakseni jotain muuta kuin aiemmat tarinani ja mietin, laittaako sitä kuitenkaan tähän. Toivompa sen kuitenkin olevan enempi elämän puolesta kuin sitä vastaan.

___ ___ ___

Meri katseli kaimaansa, tuota suurta ja tuntematonta merta, joka avautui hänen edessään äärettömänä, aavana, jonka toiselle puolen ei katse tavoittanut, ja hän ajatteli, että meri oli kuin peili, josta hän katseli itseään. Ei mikään pieni käsipeili, vaan suuri kokovartalopeili. Ei! Kokovartalopeilikään ei riittänyt. Paremminkin meri oli kuin balettisalin suuri seinäpeili, joka paljasti kaiken huonosta ryhdistä askelvirheisiin.

Meri laskeutui alas kalliopaadelta, jolla oli istunut ja astahti askelen lähemmäksi, sitten toisen. Hän pysähtyi juuri siihen, missä laineet pysähtyivät ja solahtivat hiekkaan ja laskeutui sitten polviensa varaan. Tuuli puhalsi kylmänä ja koleana hänen ympärillään suoraan mereltä, mutta Meri ei siitä piitannut. Hän kietoi harmaansinisen viittansa vain tiukemmin ympärilleen. Tuulessa tuntui suolaiset pärskeet sekoittuen Meren kyyneliin. Meri! Suuri ja tuntematon. Juuri siltä hänestä tuntui. Ei hän itseään niinkään suureksi tuntenut, päinvastoin pieneksi tässä kaimansa rinnalla, mutta tuntemattomuus oli juuri sitä, mitä hän koki.

Tuntea itsensä, tuntea itsensä niin, että muutkin voisivat tuntea, olisiko se niin mahdoton toive.  Ja mikä meri sitten oikeastaan oli? Vain suuri, vellova vesiallas! Sehän oli kokonainen kaupunki, monia kaupunkeja, yhteisöjä, elinympäristöjä asukkaineen. Tuolla vaelsivat suuret valaat, jossain kaukana, iloiset pyöriäiset kisailivat aaltojen keskellä ja jossain syvällä heilahtelivat vihertävät liaanit ja levät kuin olohuoneen verhot, kuin salaisuuden verhot.

Meri ravisteli päätään. Ajatus ajatuksen perään kuin meren aallot keinuttivat häntä, hyväilivät, ravistelivat. Ei. Merta ei tuntenut, ei voinut tuntea. Niin kuin ei häntäkään. "No, se on sellainen pieni ja arka." sanoivat jotkut.  Meri! Pieni ja arka. Merta hymyilytti hänen ajatellessaan, kuinka vastakkaiset nämä kaksi käsitettä olivat. Balance! Sanoi puolestaan baletinopettaja. Sinun täytyy muistaa balance. Ei noin rajuja liikkeitä. Sirommin, sirommin. Ei! Meri ajatteli. Ei kukaan tuntenut häntä, niin kuin ei hän itsekään, oikeastaan.  Hänessä oli liian monia lokeroita. Meri saattoi näyttää yhdeltä suurelta altaalta, mutta se kätki sisäänsä syvänteitä, poukamia, lahtia niin kuin hänkin. Ja balanssia, tasapainoa hänessä harvoin oli. Milloin hän oli korkealla onnensa kukkuloilla, milloin maan alimmissa alhoissa. Todellakin, hän oli kuin meri aallokkoineen. Meri katseli merta. Tänään se aaltoili rajummin kuin eilen ja tuulikin tuntui yltyvän. Meri nousi seisomaan. Hän otti askelen eteenpäin, vesi solahti hänen nahkakenkänsä läpi, sitten hän otti toisen askelen, vesi ulottui nilkkoihin, mutta hän ei välittänyt siitä.  Meri. Mitä he olivat ajatelleet, kun nimesivät hänet mereksi!

Meri seisoi rannan tyrskyissä. Häntä hytisytti ja puistatti ja kipu säväytti hänet kaksinkerroin sen luikerrellessa kuin käärme varpaista suonia pitkin sydämeen asti. Yksinäinen lokki rääkäisi taivaalla ja sai Meren kohottamaan katseensa. Taivaanrannassa loimotti laskeva aurinko syvänpunaisena kuin hehkuva hiillos, keltaisena, lämpimänä kuin tulenliekit. Hetken Meri katseli sitä lumoutuneena. Meri meressä, taivas veressä, veri sykkivä sydämessä... Sykkivä, sykkivä! Takoi Meren mielessä ja sykintä sekoittui ambulanssin kimeään ujellukseen. Hyvänen aika. Meri ajatteli. Hän käännähti ja näki joukon ihmisiä katselevan häntä rannalta, ambulanssin ja poliisiauton kaartavan rantasannalle, ja hän ähkäisi. Voi taivas! Tämäkin tässä vielä. Sitten hän käveli rantaan, ja nakkasi niskansa pystympään. - Uidaanhan sitä avannoissakin! Hän sanoi ja katsoi väkijoukkoa kirkkain silmin, yhtä kirkkain, kuin auringonsäkene meren laineilla.