1704449.jpg

5. Viisikko Aarresaarella

Enid Blytonin Viisikko-sarja kuuluu niihin kirjoihin, jotka ehdottomasti kuuluvat kirjahyllyyni. Ensimmäisen Viisikkoni luin neljännellä luokalla vaihdettuani koulua. Viisikot olivat suosittuja kirjoja, aina menossa ja niitä oli siis vaikea löytää luettavakseen. Vaan ei hätää: Joka joulu, syntymäpäivä jne toivoin lahjaksi - mitäpä muuta kuin Viisikkoja. Muistanpa eräänkin joulun, kun olin saanut yhden Viisikko-kirjan lahjaksi, en nyt muista minkä niminen se sarjan kirjoista oli, mutta siinä Viisikko oli viettämässä lomaa jossain kanervanummilla. Sattumalta he joutuivat vankikarkurien reitille ja seikkailuun pienellä korpijärvellä. Viisikot eivät yleensä olleet kovin pelottavia, mutta tästä kyseisestä kirjasta muistan, kuinka se tuntui jännittävältä, ja saatoin hyvin kuulla hälytyskellojen kalkatuksen mielessäni, kun vangit karkasivat.

Lapsena minulla ja parilla ystävälläni oli kerho, jonka puitteissa teimme myös omaa lehteä. Siihen kirjoitimme sitten omia jatkokertomuksia Viisikko-tyyliin. Kaiken kaikkiaan kirjat vaikuttivat suuresti elämään, niitä janosi lisää luettavakseen ja lopulta sain kaikki Viisikot kokoon omaan kirjahyllyyni, samoin kuin Blytonin toisen kirjasarjan: salaisuus-sarjan. Salaisuus-kirjat myin sittemmin tädilleni, mutta yhden niistä ostin myöhemmin takaisin, koska muistin, että olin saanut sen nimipäivälahjaksi isältäni. Nyttemmin olen alkanut kerätä sarjaa uudestaan, samoin kuin seikkailu-sarjaa, mutta Blytonin myöhemmin julkaistuihin SOS-kirjoihin en enää päässyt sisälle samalle lailla.

Katsottuani tänään Kymmenen kirjaa lapsuudesta -ohjelman, koska minulla ei siihen maanantaina ollut tilaisuutta, en ole aivan samaa mieltä väitteistä kirjan köykäisyydestä tai rasistisuudesta, tai sitten tapani lukea ja huomioida asioita on niin erilainen kuin kirja-alan ammattilaisilla. Eräänkin kerran luettuani ties kuinka monetta kertaa yhtä Viisikkoa minua kosketti hyvinkin syvästi Paulin yksinäisyyden tunteet.

Niin että, joka teilaa Viisikot, saa minut kyllä vastaansa. Ehdottomasti. Enkä sulattanut ollenkaan sitä Seikkailujen meri -ohjelmaa, joka tuli sen Kymmenen kirjaa lapsuudesta -ohjelman jälkeen. Ei siinä kirjassa ollut mitään maoreista eikä syötetty ketään haille. Aivan kamalaa nykyaikaistettua puppua. Omassa mielessäni olen sijoittanut kyseisen lintusaariseikkailun jonnekin pohjoisemmaksi. Eräällä kirjoittajakurssilla, jolla olen ollut, meille sanottiin, että ei lapsille kirjoittavan tarvitse kaikkea selittää. Blyton antaa Viisikoissaan ja seikkailuissaan tilaa lapsen omalle täydentävälle mielikuvitukselle, kyvylle nähdä ja luoda omat visionsa. Hmm. Pitääkö hakea kirjat maalta ja lukea Viisikkonsa uudelleen? Varsinkin, kun nyt tiedän, mihin kiinnittää erityisesti huomiota.