Todistajanlausunto!


- Sus siunakkoon, mä sanoin ja löin käten yhteen, enkä mä yhtään muistant, että mul oli koira mukana.
- Sekin varmaan pelästy sitä ryminää, kun se juoks häntä koipien väliss kotio päin, joten en mä lopulta ollukkaan niin huolissan siitä. Enemmänki mä tyrmisty sitä eukkoo, joka vieräht sielt nurin keikahtaneest roskatynnyrist. Mun syrän alko tykyttämän niin kauhiast, että  mun oli pakko istahtaa siihen tienpenkall pitelemmään,  ja sitte siihen jo kaaraskin se ambulans.

- No, miten on rouva Sipari, näittekö te itse sitä tapahtumaa?

- No, sitähä mä tässä oon koko ajan kuvailt. - Mä olin taluttamas mun koiraa, sitä täytyy tehä sen kanssa lenkkilöi, se on oikiin komia koira ja minä pirän siitä hyv huolt, sen saatta uskoa.

Anna mun kaikki kestää. Ajatteli konstaapeli Aarni Valkea. - Niin niin. Ei nyt aleta kaikkea alusta.  -Tarkoitan, että näittekö te sen auton, kun se törmäsi siihen roskapönttöön?

Jaa. Annaha kun mä mietin. Mä kävelin ihan rauhas, autoja tul ja män. En mä pal sivulen vilkullut, mut sininen auto se ol. Mä näin sen, kun se ol rysähtänt siihen pytinki, mut en mä ite sitä rysähyst nähnt, mut kuulin mä sen kyll. Ja sus siunakkoon, mä ihan pelästyn,  ja sit se eukko sielt vieräht. Se nuor mies istu autossans ihan hilja, ne ol ku kuollehia kumpiki, se eukko ku se mies, mut sitte se mies lopult kömpi sielt autostans ja hoipertel hetken siinä ihan pöhnelös ja kaatus sitten sen eukon vierehen. Siinä ne köllöttel kumpiki ja mä aattelin, että pitäskö mennä katsoma, mutt ku se mun syrän tykytti niin kamalast, ja sitte se jo tuliki se ambulans.

- Tuota, rouva... Konstaapeli katsoi papereihinsa, Sipari ... mutta rouva puhe jatkui vuolaana kuin marraskuinen sade kattoränneissä. Konstaapeli huokaisi. - Kuulkaahan rouva, hän yritti saada sanojaan väliin, mutta ne kaikuivat kuuroille korville. Rouva Etta Sipari oli päässyt vauhtiin ja hän aikoi sanoa sanottavansa. Hän kumartui hieman eteenpäin ja antoi sanojen tulvia pienten sylkipisaroiden pirskahdellessa hänen huulillensa.

- Ja sitten vasta alkonk tapahtua kun se ambulans ol kaarant siihen. Siihen tul näet se ukko Turkama. Mä tunne se vallan hyv. Se asuu siin lähell, siin on sellanen vanhustetalo, vaivastaloks sit oltas enne muino sanont. Se Turkama ol varmaan karant sielt, se saa ain välill sellasia päähänpistoloit .  Sill Turkamal on vähän vintti pimeen, se ei ain tierä, mikä päiväkään on. Ja sit ne hoitajat on iha ihmeissäns sen kanss. Se köpittel siin ja sitt se liukastu ja sus siunakkoon. Melkehen mä pyörryin, kun mä näin, miten se katu värjäty verest. Etta-rouva singahti taaksepäin istuimellaan ja siinä samassa hän kopsahti lattiaan.

- Rouva hyvä. Ei kai teille käynyt kuinkaan. Antakaahan, kun autan teidät ylös. Konstaapeli nousi paikaltaan rivakasti auttaen Etta-rouvan ylös. - Hei, tulkaahan auttamaan. Rouva olisi varmaan hyvä viedä terveyskeskukseen tarkastuttamaan päänsä. Siinä näyttäisi olevan pieni ruhje. Konstaapeli Aarni Valkea kutsui lähistöllä kävelleen virkatoverin avukseen. -  E..eihän tässä mittään.  Etta-rouva yritti pyristellä. - Miulta jäi se totistajan lausumakin kesken...

- Kyllä se nyt on rouva-hyvä parasta käydä hoidattamassa tuo ruhje. Tulkaa sitten uudelleen. Konstaapeli Valkea sanoi.
- No, jos minä sitten.

Etta-rouva suoristi hamettaan, otti laukkunsa ja alkoi astella kohden ovea, vilkaisi kuitenkin vielä yli olkansa taaksepäin ja viimeinen, mitä hän näki, ennen kuin poliisi hänen vierellään ohjasi hänet ulos huoneesta oli se, kuinka Konstaapeli Valkea pyyhki  hikeä otsaltaan.

Copyright AH

------

Tämä on taas näitä luovan kirjoittamisen harjoituksia.